Olen reilu nelikymppinen nainen, kumppani, äiti, bonusmamma ja psykiatrisen hoidon asiantuntija. Ajattelen, että jos en pidä huolta itsestäni, en jaksa huolehtia myöskään lapsistani, puolisostani, perheestämme. Saati sitten tehdä laadukasta työtä. Eräs viisas valmentaja polkuni varrella sanoi joskus, että terapeutti voi auttaa vain niin pitkälle kuin on käsitellyt omia haavojaan. Peili olkoon matkakaverini ja silmäni hyväksyvät ja lempeät. Joka päivä voi oppia uutta.

Työotteeni on kognitiivinen, johon yhdistän hyväksymis- ja omistautumisterapian elementtejä. Joskus on hyvä sukeltaa myös hiukan syvemmälle, tarkastella kiintymyssuhdemalleja ja tunnelukkoja, joita meillä jokaisella on. Miten ne vaikuttavat tänä päivänä? Kuljetammeko lapsuuden ja nuoruuden haavoja mukanamme parisuhteeseen, perheeseen? Millä lailla näemme itsemme, toisemme, ympäröivän maailman?